Meidän lapsemme tapa kehittää omaa tahtoaan on kapinoida nukkumaan mennessä. ”Tänään ei nukuta,” ”Kerro vielä yksi satu.” Sitten vuorotellen hypitään ja maataan sängyssä, juoksennellaan pitkin kämppää ja hypitään päällä – viime iltoina sellaiset puolitoista tuntia. Toisaalta, kun kyse on lapsesta, jonka kanssa ensimmäiset kaksi vuotta nukkuminen ylipäätään oli vaikeaa, kaikenlaista on oppinut kestämään. Päiväkodissa tämä samainen lapsi nukkuu kuin enkeli. Ylipäätään päiväunten nukkuminen ilman tissiä onnistui vasta päiväkodissa ja pitkän poissaolon päiväkodista huomaa siitä, että kaikenlaiset rutiinit sujuvat huonommin. Nyt kun olemme viettäneet viikon sairastaen kotona, minulta on kysytty viimeisen viiden päivän ajan ”mihin me tänään mennään.” Lapsi selvästi tylsistyy kotonaan, vaikka olemme ulkoilleetkin viimepäivinä, ettemme tulisi täällä ihan hulluiksi. Pitkän kotijakson jälkeen (nelipäiväisen päiväkotiviikon vuoksi näitä tulee) lapsi yleensä lähtee innokkaana päiväkotiin. Siellä ovat kaverit, tärkeät aikuiset ja omat jutut.
Viimeisen puolen viikon ajan nukahtaminen on tosiaan ollut meillä todella vaikeaa. Ehkä se taas siitä, kun pääsee päiväkotiin. Jännitin päiväkodin alkua, kuten varmaan jokainen vanhempi. Tuntui vaikealta antaa oma lapsi vieraiden ihmisten hoitoon moneksi tunniksi päivässä. Enää ihmiset eivät ole vieraita eikä minua jännitä. Tiedän, että lapseni saa rakastavaa ja yksilöllistä hoitoa turvallisessa yhteisössä. Päiväkoti on myös tärkeä kumppani joskus vaikealta tuntuvassa kasvatushommassa. Enkä nyt tuon kaksivuotiaan kohdalla edes tarkoita kasvatuksella kuin suurin piirtein sitä, että päivät sujuvat ilman suurempia tappeluita ja parkuja, pettymyksiin löytyy lohtu ja oma tahto saa kehittyä turvallisesti. Päiväkodin rutiinit, viisaat aikuiset ja toisten lasten esimerkki auttavat valtavasti tässä hommassa.
Lasten kasvattaminen tiiviin ydinperheen sisällä on luonnotonta. Valtaosan ihmiskunnan historiaa lapset ovat kasvaneet yhteisöissä. Se lienee kaikille helpompaa. Aina on syli, johon lapsen istuttaa, kun tarvitsee omat kädet vapaaksi, omia turhautumisiaan ei tarvitse käsitellä yksin ja lapsenkaan tahto, pettymykset, huomion ja rakkauden kaipuu eivät suuntaudu vain yhteen tai kahteen aikuiseen. Kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa perheet on eristetty omiin asuntoihinsa ja vastuu lasten kasvattamisesta on ennen kaikkea vanhemmilla. Siitäkin huolimatta, että lapset ja heidän kasvattamisensa on yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämätöntä työtä. Julkinen päivähoito on syntynyt tarpeesta saada naisten työvoima tehokkaammin palkkatyömarkkinoiden käyttöön. Ja kuntien ja valtion taloudessa se valitettavan usein näyttäytyy vain kulueränä. Ajatus palkkatyöstä ainoana hyväksyttävänä syynä lapsen päivähoidolle istuu syvässä. Jopa niin syvässä, että vanhemmat saattavat vähän häpeillä, kun käyvät kaupassa ennen kuin hakevat lapsen päiväkodista. Myös Sipilän hallitukselle vain palkkatyö oikeuttaa päivähoidon: subjektiivinen oikeus päivähoitopaikkaan aiotaan lakkauttaa ja hoito-oikeutta rajata niiltä perheiltä, joissa toinen vanhempi on kotona hoitamassa toista lasta tai työttömyyden vuoksi. Tämä tarkoittaa lisää byrokratiaa, leimaavaa tarveharkintaa ja lasten pompottelua ryhmästä toiseen sekä perheiden arjen vaikeutumista. Vähintään yhtä järkyttävä on päätös kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja. Erityisesti yhdistettynä yleistyvään puolipäivähoitoon (jossa olevat lapset ovat henkilöstömitoituksen näkökulmasta puolikkaita) tämä tarkoittaa katastrofaalisen suuria ryhmiä. Tiedämme varmaan kaikki, että jo nykyisellään monissa kunnissa päiväkodit pullistelevat ja henkilöstömitoitukset paukkuvat ”väliaikaisesti”. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, rakkautta, yksilöllistä hoitoa ja turvallisen yhteisön, eivätkä nämä voi toteutua parin aikuisen ohjaamassa jättiryhmässä.
Lapsella on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Tutkimukset kertovat, että erityisesti tästä hyötyvät vaikeammista lähtökohdista (lue: huonommin keskiluokkaiseen normiin sopivista) ponnistavat lapset. Välillä minulle on kuitenkin epäselvää, mitä halutaan, kun halutaan ”laadukasta varhaiskasvatusta”. Halutaanko paremmin yhteiskuntaan ja tulevaan koululaitokseen sopeutuvia lapsia? Näyttäytyykö kotihoito jotenkin huonompana kuin ammattilaisten tarjoama ja mistä näkökulmasta? Oli miten oli, yksinään varhaiskasvatuksen vaatimus ei riitä. Eikä myöskään vaatimus päivähoidosta naisten työssäkäynnin mahdollistajina. Yhteiskunnan tarjoama päivähoito tulee nähdä tapana, jolla tasaamme lasten kasvatuksesta aiheutuvaa vastuuta ja taakkaa siinä kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan ja ydinperheinstituution tuottamassa historiallisesti erikoisessa tilanteessa, jossa lasten kasvatusvastuu on ennen kaikkea pienillä eristetyillä perheyksiköillä. Yhteiskuntaa ei ole kovin pitkään olemassa ilman lapsia. Yhteiskunta muokkaa ja hyödyntää lapsia monin tavoin päiväkodeissa ja kouluissa saadakseen heistä mahdollisimman hyvää käyttöainesta. Yhteiskunta kannustaa naisia lisääntymään ja kontrolloi sitä, millaisia mahdollisuuksia perheillä on hoitojärjestelyiden suhteen. Yhteiskunta pakottaa meidät kaikki palkkatyöhön. Tässä tilanteessa on vähintäänkin reilua vaatia, että se tarjoaa vastineeksi päiväkoteja, joissa lapset saavat rakkautta ja aikaa. Ihan riippumatta siitä, ovatko lasten vanhemmat sillä välin palkkatyössä vai kirjoittavatko blogitekstejä lattea juoden.
PS. Vain kaksi kättä –mielenosoitus vaatii stoppia ryhmäkokojen kasvattamiselle keskiviikkona 10.6. klo 18 Helsingissä, Tampereella, Turussa, Oulussa, Jyväskylässä ja Hämeenlinnassa. Ei leikata lapsilta! #eilaikata #vainkaksikatta
If I can't dance 